Se oli elämäni kamalin hetki tähän mennessä. Olit lähellä mutta silti niin kaukana. Kun kävelit minua vastaan ja näin silmäsi ilmeettöminä, pieni pala sydämestäni kuoli jälleen. Taisit tehdä virheen ja tiesit sen itsekin. Mutta sitä et tiennyt, kuinka valmis olin antamaan taas anteeksi. Minua ei haitannut että välillämme oli esteitä. tekisin mitä vain että olisit minun, mitä vain että voisimme olla yhdessä. Sinä kävelit ohitseni päätäsi kääntämättä, mutta katsoit kuitenkin minuun. Ilme ei värähtänytkään etkä sanonut mitään, katsoit vain melkein jopa surullisesti. Ilmeesi oli viaton, omalla tavallaan kaunis. Sydämeni jätti lyönnin väliin ja kyynel karkasi silmäkulmastani. En voisi olla sinulle vihainen, en sen jälkeen kun katsoit minuun. Toivon yli kaiken ettei tapahtunut tulisi väliimme.
Kai sinä rakastat minua vielä? Kai sinä vastustat auktoriteetteja minun vuokseni vielä? Kai tulet luokseni ja annat minun sulaa syliisi vielä?
Kai olet minun vielä?
”Mikä on?” Kysyvä ja hellä katse. Makasin sohvalla selälläni ja sinä istuit vieressäni. Kätesi oli vatsani päällä ja havaitsin kosketuksesi millintarkasti. Välttelin vastausta. En halunnut että tämä kaikki hyvä loppuisi vielä. En sanonut mitään ja hetken hiljaisuuden jälkeen sinä kumarruit ja suutelit minua. Kyyneleet kohosivat silmiini koska sydämeeni koski niin paljon. Ajatus sinusta jonkun toisen kanssa sattui enemmän kuin mikään muu, enemmän kuin kuolema. Lopulta minun oli aivan pakko kysyä mieltäni painavat asiat. Sinä luonnollisesti kiistit kaiken. Katsoit minuun niin valheettomasti ja avoimesti etten voinut epäillä enempää. Silitin poskeasi ja koskettelin kauniita piirteitäsi. Sitten kiipesit sohvalle ja päälleni ja suutelit hellästi ja anteeksipyytävästi ja varovaisesti kuin olisin ohutta kristallia. teit sen hellemmin kuin koskaan aikaisemmin. Käteni olivat niskassasi ja hiuksissasi ja sinun kätesi suojelevasti ympärilläni. Hetki päättyi. Halusin yksinäisyyttä ja rauhaa ajatuksilleni mutta sinä seurasit minua pimeään. Pysäytit minut laittamalla kätesi vyötärölleni ja hetken ajan vain seisoimme siinä, hengityksesi kutitti niskassani. En kestänyt enää, käännyin varovaisesti ympäri ja sulin kiihkeään suudelmaan. Aika pysähtyi.
Kosketit kättäni kädelläsi. Se oli lämmin kuin hiekka Thaimaan rannoilla. ”Oih..” huokaus karkasi huuliltani ja tartuin sinuun kaksin käsin. Olin niin kaivannut kosketustani. Lähdimme kävelemään muiden kanssa, mutta he tuntuivat olemattomilta, toisessa ulottuvuudessa häilyviltä hahmoilta. Sinä olit siinä. Vihdoin. Kävelimme pimeään himmeiden katulamppujen alta ja sinä pujotit sormesi sormieni lomaan. Jäimme muista jälkeen kävellessämme puiden alla pimeässä. Kompastuin puunjuureen ja olin kaatua. Sinä kuitenkin sait minusta kiinni ja ennen kuin ehdin reagoida mitenkään, tartuit vyötärööni ja suutelit minua. Miten hyvältä se tuntuikaan. En pystynyt hengittämään, tämä tappoi stressin ja sai minut rentoutumaan. Nauroin hiljaa mielessäni ja huomasit sen. Halusit tietää mikä minua niin nauratti, mutta pudistelin vain päätäni ja työnsin sormeni hiustesi sekaan. Sinä katsoit silmiini ikuisuudelta tuntuvan hetken ja sitten halasit minua lujaa. Nojauduin lämmintä kroppaasi vasten ja myönsin ääneen ajatukseni. ”Minun oli ikävä sua..” Se oli naurahduksen tapainen, ääneni oli korkea. Sinä kuiskasit korvaani kuinka paljon sinäkin olit ikävöinyt. Katsoit minua silmiin ja laitot kätesi poskelleni. Aika pysähtyi.
